top of page
Pink Sugar
Pink Sugar

11/22

Viime vuosina olen miettinyt, että Facebookiin kirjoittelevat ihmiset on pelkkiä buumereita ja muutenkaan siellä ei liiku mitään kovin vavahduttavaa tai arvokasta, suurimmalti osin jotain pintapuolista ja jollain tavalla fuulaa, ei mitään aitoa.

Tänään aamulla törmäsin kuitenkin mun ystävän SM:n kirjoitukseen epäoikeudenmukaisuudesta. Se vavahdutti ja inspiroi kirjoittamaan jonkinlaisen omakohtaisen tutkimusmatkan, jonka julkaisen nyt poikkeuksellisesti blogini lisäksi Facessa.

Epäoikeudenmukaisuus on sellainen teema, joka on jo pienestä saanut mun sisäiset voimalat käyntiin ja aktivoinut toimintaan. Koska rikos on jo vanhentunut, voin käyttää esimerkkinä sitä, että ala-asteikäisenä kävin naapurin fasaanitarhalla vapauttamassa lintuja ja tärvelemässä syntymättömiä (eli munia), koska en halunnut niiden joutuvan elämään vankeudessa ja päätyvän lopulta vain herrojen posauteltaviksi. Olin törmännyt kotitiellä usein traktoriin, jonka perässä oli lava täynnä vieri vieressä roikkuvia fasaanin raatoja. Se järkytti ja antoi kaiken inspiraation tyhmiin, laittomiin tekoihini. Vielä täysi-ikäisenä itkin jossain idyllisellä Italian maaseudulla viulukurssilla ollessani, kun juoksin aamukasteella sikatilan ohi sattumalta juuri teurasauton ollessa pihalla. Se huudon määrä jäi ikuisesti mieleen. Aiemmin olin nähnyt vain lehmien lastausta teurasautoon, ne huutavat paljon matalammalta.

Eläinten oikeuksista ajatteluni laajentui iän karttuessa myös ihmisten oikeuksiin. Olen aina ollut mukana erilaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä, niitä kuitenkaan hirveästi enempää mainostamatta, koska stigma tällaisissa yhteyksissä on joskus valtava. Koen tietyt mielipideasiat sekä poliittiset näkökannat hyvin henkilökohtaisina asioina, enkä siksi usein niistä julkisesti puhu tai kirjoita. Onhan täysin mahdollista puhua poliittisista asioista, arvomaailmoista tai erilaisista näkökannoista myös ilmaisematta tarkasti omaa katsantaansa niissä. Pinnan alla pystyy vaikuttamaan paljon ja meitä ns. “hiljaisempia aktivisteja” on lukuisia. Hiljainen aktivismi on ainakin itselle ollut keino olla mukana ja vaikuttaa saamatta kuitenkaan niskaansa sitä hurjaa määrää lokaa, joka useille äänekkäämmille tai näkyvämmille on heitetty. Se on herkän ihmisen tapa suojella itseään.

Epäoikeudenmukaisuuden teema on tosi vaikea asia ihan jo siksi, koska sen mittakaava on käsittämättömän laaja. Epäoikeudenmukaisuutta on se, että joku aloittaa hyökkäyssodan toiseen valtioon, mutta myös se, että toinen lapsi saa enemmän viikkorahaa kuin toinen. Epäoikeudenmukaisuuteen liittyy vahvasti sosiaalinen asema ja tausta.

Lokakuussa luin Hesarista timanttijutun eriarvoisuuden tunteesta ja eriarvoisesta kohtelusta perheessä. Se tuntui tutulta. Jäin pohtimaan, onko eriarvoinen kohtelu se, mikä synnyttää aktivisteja? Vai mistä me saamme loputtomalta näyttävän voimamme? (Huom. “näyttävän” siksi, koska usein asiat näyttäytyvät ulospäin hyvin erilaiselta, kuin mitä ne sisällä ovat ja voimat eivät kenelläkään ole todellakaan loputtomat.) Monet ihmiset ympärilläni ovat kuvailleet minua pyörremyrskyksi tai luonnonvoimaksi. He ovat tarkoittaneet sitä hyvällä, vaikka olen kyllä huomauttanut, että pyörremyrskyllä on todellisuudessa aika tuhoisat seuraukset ja siksi sitä on vaikeaa ottaa kohteliaisuutena. Mutta mistä sellainen luonnonvoiman kaltainen vääjäämätön tarve tekemiseen tulee? Mikä saa vuodesta toiseen aktivistit puskemaan läpi harmaan kiven, hakkaamaan päätä seinään, kunnes siihen oikeasti syntyy reikä? Näihin kysymyksiin olen viime aikoina yrittänyt löytää vastauksia.

Viime vuosina olen miettinyt ja seurannut, miten epäoikeudenmukaisuuden tunne sisälläni vain kasvaa ja kasvaa. Korona runteli kulttuurialaa, eikä meitä todellakaan kohdeltu oikeudenmukaisesti. Emmekä olleet siinä yksin. Lisäksi moni meistä ei kuulunut pelkästään kulttuurialan epäoikeudenmukaisesti kohdeltuihin vaan myös taloudelliseen ahdinkoon joutuneisiin ja yksinäisyyteen jääneisiin.

Kaipasin itse hurjasti stabiliteettia, luotettavuutta ja jotakin pysyvää elämääni sen kahden-kolmenkin vuoden vuoristoradan jälkeen. Vaikka nyt olenkin vakaammassa paikassa, huomaan, että henkinen ja fyysisen toipuminen siitä kaikesta ei ole edelleenkään ohi ja ihan kirjaimellisesti velkoja maksellaan edelleen. Sodan alettua on monen meidän elämässä ollut surua, ahdistusta ja epätoivoa, joka kalvaa päivittäin. Selittämätön alakuloisuus ja väsymys on ollut tuttujenikin elämässä läsnä lähes päivittäin, välillä yltyen vihaiseksi raivoksi siitä, että on vain pieni ihminen, jonka keinot auttaa, vaikuttaa ja muuttaa ovat rajalliset. Miten pukea sanoiksi se kaikki epäoikeudenmukaisuuden määrä, jota sotatilanteeseen liittyy ja toisaalta miten selvitä eteenpäin omassa arjessa ja löytää motivaatiota jatkaa eteenpäin vaikka näkee, että maailma palaa?

Olen pakahtua tuskastuneisuudesta enkä ajoittain ymmärrä, miten joku voi vieressäni iloita ylikansallisen yhtiön suklaisesta joulukalenterista tai uudesta trendikkäästä merkkilaukusta, jonka tuotantoerän ylijäämistö poltetaan.

Monesti asioista vaietaan, koska ne koetaan raskaiksi tai ei jotenkin jakseta ‘aina sitä negatiivista’. Vaikeneminen ei kuitenkaan mielestäni ole oikea tie asioiden selvittämiseksi, ei henkilökohtaisella tasolla, mutta ei myöskään maailmanlaajuisissa asioissa. Ihmiskunnan historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten isoistakin sorroista on vaiettu ja mitä tuloksia siitä on tullut. Olen aina ajatellut, että on tärkeää, että kaikki, jotka vaan jaksavat, puhuvat riippumatta siitä, koskettaako asia heitä itseään. Me ihmiset olemme täällä ajamassa yhteistä etua, joka tarkoittaa minulle sitä, että asiat ovat kaikkien asioita ja meidän tulee tukea niitä, jotka kulloinkin tarvitsevat apua.

No, nyt tähän tuli ehkä joku pieni tunkkainen tuulahdus jotakin sosialistista. Tarkoitan kuitenkin sitä, että toisen puolesta puhuminen ei ole aina huono asia, jos sillä saadaan enemmän näkyvyyttä epäoikeudenmukaisuutta kokeneelle.

Lähes yhtä usein, kun olen kuullut olevani positiivinen pyörremyrsky, olen kuullut olevani raskas ihminen. Se ei ole kenellekään kivaa kuultavaa ja tietysti satuttaa. Olen myös kokenut valtavasti väärinymmärrystä, kun olen puhunut asioista suoraan kuvitellen, että joku ihminen tai maailma olisi siihen valmis. Se kaikki on myös saanut minua hiljentymään entisestään. Olen oppinut pelkäämään. Pelkään tämänkin tekstin julkaisua, koska tiedän, että se ei ole kaikille miellyttävää luettavaa. Niille kaikille, jotka ajattelevat minusta näin, haluan sanoa vain yhden asian: Olisihan se outoa, jos en olisi raskas ihminen, kun kannan niin raskasta taakkaa maailman epäoikeudenmukaisia asioita harteillani.

Joku voisi varmasti kuvailla tätä tekstiä surumieliseksi, ahdistavaksi, negatiiviseksi, ikäväksi tai raskaaksi ja minua ilonpilaajaksi, tosikoksi, ankeaksi tai jopa inhottavaksi julkaistessani jotain näin vakavaa tänne vauvauutisten ja muiden aivan huikeiden mega-upeiden ilouutisten sekaan. Ajattelen niin, että ehkä joskus realismi ja aitous myös muissa kuin positiivissa asioissa olisi tervetullutta ja jokaisella on myös oikeus esittää asioita omalla tyylillään, ei välttämättä siis aina noudattaen trendikästä yltiöpositiivista tyyliä. Eihän elämä ole pelkkää positiivista ja kivaa, iloisia kepeitä askeleita. On hyvä ja tärkeää keskittyä positiiviseen, siitä olen samaa mieltä. Aktivistina näen sen niin, että keskityn realististen asioiden realistiseen parantamiseen ja muuttamiseen, enkä esim. niiden unohtamiseen tai kieltämiseen. Asiat eivät katoa sillä, että niistä ei puhuta tai niitä ei ajatella. Vanha suomalainen sananlasku ‘aika parantaa haavat’ on erikoinen ajatus, sillä ajan kanssahan haava kyllä sulkeutuu ja iho luo uutta kudosta, mutta arpi jää. Niin sisä- kuin ulkopuolelle.

Lopuksi vielä: Aktivismi ja aktivisti kuulostaa joidenkin korvaan rajulta ja jopa kirosanalta. Se herättää siis paljon tunteita ja on jo itsessään leimaavaa, vaikka ei oltaisi vielä edes pureuduttu aktivismin aiheeseen tai tarkoitusperään. Aktivistien ajatellaan aiheuttavan ongelmia.

Käytän useissa asioissa käänteistä ajattelutapaa, siispä tässäkin: Miltä kuulostaa passivismi? Ei ainakaan sellaiselta, mihin porukkaan itseni haluaisin liitettävän.

10/2022


Mun on tosi pitkään tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ei vaan ole ollut sellaista aikaa. Nytkin on tavallaan huono hetki, mutta en jaksa odottaa, koska se hyvä tulisi. On muutenkin aika kärsimätön olo tai ei jaksa sitä, että joku ei tee hommiaan tai ei tee niitä tarpeeks nopeesti tai hyvin. Ja turhaudun heti, kun ei ole tarpeeksi vaativaa tekemistä.


Meidän uuden kodin yläkerrassa asuu Vauva. Vauva itkee joka aamu monta tuntia. Myös muulloin se itkee, mutta aamuisin se itkee ainakin noin klo 7-9 (sen jälkeen mä lähden töihin). Se on tosi rasittavan kuuloista. En halua tietää, millaista olis olla samassa huoneessa Vauvan kanssa, kun se vaan huutaa koko ajan. Mä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hyssyttelee, jos sanoo, että vauvan itku on rasittavaa kuunneltavaa. Kenen mielestä sitä on kiva kuunnella, onko sellaisia ihmisiä olemassa? Eikö mikä tahansa pitkään jatkuva kova ääni ole rasittavaa kuunneltavaa? Ei vauva ole poikkeus, vaikka se on ihminen. Jos humalainen huutaisi ja öykkäisi olohuoneessa jatkuvasti, kyllä se varmaan olisi myös rasittavaa, eikä kukaan hyssyttelisi, jos sanoisin sen olevan rasittavaa. Ja kyllähän sitten jo heti vähän kasvaneille taaperoillekin aletaan selittää, ettei huutaminen ole hyvä tai ei kannusteta sitä.

Miksi pitää olla niin hemmetin kaksinaismoralistinen?

Miksi ei voi olla vaan rehellinen tai miksi rehellisiä ajatuksia pitäisi jotenkin sensuroida, koska kyseessä on vauva tai lapsi?

Miksi vauvan itku on tabu?


Monet mun ystävät, joilla on lapsia, ovat kyllä toisaalta kertoneet tilanteista, joissa julkisissa kulkuvälineissä ihmiset tuijottaa heitä vihaisesti, jos vauva itkee tai lapset pitää meteliä. Ei musta sekään ole oikein, ei se ole vanhemman vika.

Itku on luonnollinen ääni, mutta ei se tee siitä nautittavaa. Syyttää siitä ei voi oikein ketään, se on se vaikeus.

Voisiko samaan aikaan kuitenkin olla voimassa kaksi totuutta: 1. Vauvat itkee. 2. Se on rasittavaa.

End of story. Tarkoitan, että ei siihen tarvitse liittyä kenenkään syyllistämistä.


(Ja ei, nyt ei ole kyse siitä, ettei mulla olis kokemusta vauvoista tai niiden kanssa olosta. Oon ollut vauvojen kanssa ja ne on itkeneet, joskus kolme tuntia putkeen. Sitten vaan yritetään auttaa kaikin keinoin, että vauvalla olis hyvä olla taas. Joskus sitä keinoa ei löydy tai se on mahdoton toteuttaa. Sit täytyy vaan kuunnella huutamista ja olla yhdessä.

Mut ei myötätunto tai empatia tai mikään poista sitä, että kyllä on mukavaa sitten kun huuto lakkaa.)


Miksi kaikkeen ylipäänsä pitää liittyä syyllisyys? Kuka teki tämän, kuka sanoi näin, kenen vika se oli.

Jos jotain tapahtuu, se tapahtui ja sitten on tärkeintä se, miten se selvitetään tai miten jatketaan eteenpäin. Jos joku haluaa “tunnustaa” tai pyytää anteeksi jotakin, mikä mahdollisesti aiheutti ongelman tai sekaannuksen, se tietenkin edistää luottamuksellista ilmapiiriä ja vahvistaa yhteisöä/sidettä ihmisten välillä. Mutta monissa asioissa ei ole ketään tiettyä tahoa, joka nyt pitäisi päästä ristiinnaulitsemaan. Luulisin, että tässä vauva-asiassa se on ihmisille tosi selvää. Miksei myös muissa asioissa?


Annoin yhden haastattelun pari vuotta sitten, joka mietityttää mua edelleen. Ei siksi, että katuisin sitä, mitä sanoin tai mitä asiaa siinä ajettiin vaan siksi, että en tajunnut silloin, että suurimmalla osalla ihmisistä on tämä ristiinnaulitsemisen halu. Sen haastattelun jälkeen ristiinnaulitsijat lähtivät vimmalla sen perään, joka heistä oli saatava tuomittua. Haastattelussa ei tuotu esille muiden henkilöllisyyksiä kuin minun. Ristiinnaulitsijat laittoivat minulle kasapäin viestejä ja soittivat ja halusivat tietää, kuka on se, joka teki vääryyttä minua kohtaan. Toisen joukon puolelta taas minut ristiinnaulittiin, koska ihmiset halusivat ymmärtää asian niin, että minä syytän jotakin tahoa ja haluan tuhota sen. Yksi silloisista ystävistäni soitti minulle ja jopa sanoi sen ääneen: “No tietenkin kaikkia kiinnostaa vain se, KUKA se ihminen on!”. Olin järkyttynyt.

Sama tilanne toistuu ihan minkä tahansa asian kohdalla, kun mahdollisesti jotain on mennyt väärin tai joku on joutunut jopa kärsimään tai uhriksi. Suurin osa ihmisistä valitsee puolen ja alkaa etsiä syntipukkia.


Minä halusin vain puhua ilmiöstä ja naiivisti kuvittelin, että eikös kaikkia kiinnosta tämä ilmiö. Yritin puhua asiallisesti ja syyllistämättä ja pitää keskiössä yksittäistapausten taustalla olevat rakenteet, erityisesti pedagogiikan ja palautteen antamisen kulttuuria koskien.

En ole koskaan ennen tuota haastattelun julkaisua tajunnut niin selkeästi, miten mustavalkoisesti ja yksinkertaistaen suurin osa ihmisistä ajattelee.

Mun mielestä asiat eivät ole niin yksiselitteisiä, että olisi vain oikea ja väärä, synti ja hurskaus, syylliset ja syyttömät.

On myös esim. rakenteet ja historia, normit, kirjoittamattomat säännöt, sosiaaliluokat, kulttuuritaustat ja ikäpolvien väliset kuilut, ihmisen mieli ja sen moninaiset tiet, sairaudet jne.


(psst! Ajattelin, että

1) muutan sanan ‘ristiinnaulitseminen’ joksikin vähemmän triggeröiväksi

tai

2) pyydän sen käyttöä vähintäänkin anteeksi ja lisään sisältövaroitukset alkuun


Mutta sitten tajusin, että hemmetti, tää on mun blogi ja mun teksti, ei tätä ole kenenkään pakko lukea. Ristiinnaulitseminen on vaan niin kuvaava termi, koska siitähän se meidän halu tulee! Uskonto on muokannut meidän ajattelu- ja käyttäytymisnormeja ihan super pitkään! Jengiä ristiinnaulittiin, koska haluttiin julkisesti tuomita heidät ja heidän tekonsa samalla tehden siitä varoitusmerkki muille. Häpeällä hallittiin ja hallitaan edelleen. Ah, miksi niin monet ei tajua sitä?!)


No niin, tää meni nyt jotenkin aika pitkälle tosta vauva-asiasta. Kuulemma kirjoitetun tekstin lukijalle on aina kiinnostavampaa se, mitä henkilö tekee kuin mitä hän tuntee tai ajattelee. Lisää tekoja siis!


Meidän rapussa asuu muitakin kuin Vauva. Eräs heistä on Näyttelijä. Näyttelijällä on siirtolapuutarhapalsta tuossa vieressä ja siellä kasvaa paljon omenapuita. Syksyisin Näyttelijällä on liikaa omenaa ja hän tekee omenamehua ja siideriä. Hän toi meille ison pussillisen omenamehua ja kutsui viime viikonloppuna siirtolapuutarhan myyjäisiin. Emme menneet, koska oli vaan ollut niin paljon tekemistä muuton jälkeen, että oli kiva olla vihdoin vaan kotona ja myös mulle kyseessä oli ensimmäinen vapaapäivä sitten syyskuun alun.

Seliseliseli.

Syyllisyys painaa kun en mennyt, vaikka kutsuttiin ja Näyttelijä antoi monta litraa ilmaiseksi mehua. Pahoittelin asiaa Näyttelijälle, kun näimme tällä viikolla rapussa. Selitin jotain haparoivaa siitä, että piti mennä panimolle, että on sellainen pieni panimo ihan omaan käyttöön vaan tuolla Kongontiellä ja emme sitten ehtineet puutarhalle. Ja kyllä panimolle pitikin mennä, mutta oltais silti ehditty puutarhalle. En vaan kehdannut sanoa, että ei jaksettu. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin enhän minä sinne panimolle ollut menossa vaan Törttönen, ja mulla oli vähän krapula, koska olin ollut edellisenä iltana poliisien saunalla polttareissa.

Sitä nyt ei ainakaan olisi kehdannut sanoa! Uutena naapurina heti ensimmäiseen kutsuun vastaus: “En päässyt, olin krapulassa.”

Hyi hyi!

Onko siinä, ettei saa sanoa, ettei jaksanut tulla, jotain sukulaisuutta siihen, ettei saa sanoa, että vauvan itku on rasittavaa? Onko ne molemmat vähän niin kuin kiellettyjen rehellisyyksien listalla? Toisaalta, miksei voisi normalisoida sitä, että aina ei jaksa tulla? Jos se normalisoitaisiin, ehkä ihmiset eivät loukkaantuisi siitä.


Näyttelijä oli innoissaan panimostoorista; hänellä on kavereita eräässä tunnetussa panimossa ja oli juuri vienyt sinnekin omenaa.


Eilen törmäsin jälleen Näyttelijään rapussa. Olin juuri lunttaamassa hänen sukunimeään nimitaulusta, koska halusin stalkata hänen tietojaan netistä. Näyttelijä tupsahti yhtäkkiä eteeni kellarista. Tunsin olevani niin syyllinen, etten kehdannut puhua hänelle moikkauksen lisäksi muuta vaan tuijotin tiukasti eteeni korvat punaisena ja suunnistin nopeasti asuntomme ovea kohti avain ojossa. Vaikka tuskin Näyttelijä edes tajusi, että etsin hänen sukunimeään taulusta saatika, että aikoisin pian syyllistyä nettistalkkaukseen.

Joka tapauksessa koko homma jäi tekemättä, koska tulin yllätetyksi niin rysän päältä, että en muistanut kotona enää yhtään sukunimeä, mitä olin taulussa nähnyt.


Aina on vähän syyllinen olo. Ihan varmuuden vuoksi voi tuntea vähän syyllisyyttä, jos vaikka onkin syyllistynyt johonkin, eikä ole edes tajunnut.

Terapiassakin pahoittelen joka kerta, että mulla on niin triviaalia asiaa ja ei tämä ole mitään sotaan verrattuna. Terapiakäyntien välillä poden tunnollisesti syyllisyyttä siitä, mitä edellisellä kerralla puhuin.

Ja taas kerran, kaikkeen tähän löytyy selitys uskonnosta. Raamatun mukaan olemme syntisiä jo syntyessämme ja kannamme jotakin ikiaikaista Aatamin ja Eevan lankeemusta.

C’mon!

Voitaisko vaan vapautua?

Joskus vuosia sitten joogassa kuulin sellaisen ohjeen, että Mula Bandhan saa toimimaan parhaiten niin, että ajattelee kaikki reiät mahdollisimman kiinni (siis housujen sisään jäävät reiät, koska tietona niille jotka ei tiedä joogasta, Mula Bandha on “juurilukko”, jossa jännitetään syvät vatsalihakset tukemaan harjoituksessa tehtäviä liikkeitä. Tää ohje toimii parhaiten ehkä heille, joilla on enemmän reikiä housuissa kuin yksi.).

Fiilis jatkuvasta syyllisyydestä on vähän sama kuin juurilukko; aina siellä, vähän pingottunut ja ei missään tapauksessa rento. Kaikki reiät tiukasti kiinni.


Syyllinen kunnes toisin todistetaan.

06/2017 ja 09/2022

On vaikeaa sanoa ei silloin kun pitäisi, jos ei edes ole hajua, milloin ja mille pitäisi sanoa kyllä.

Ostin asunnon Rovaniemeltä. Eroavaisuuksia

Avioliitossa lattiat uusitaan muovimaton päälle

ja lopulta nainen

on traumatisoitunut

yksipuolisen rakkauden myötä.

”You don't marry the man who sweeps off your feet.

you marry the man who pulls you back down and grounds you. Man who takes care of you.” Sanotaan.

”En tarvitse huolenpitoa.

Osaan pitää huolen itsestäni.”

Kuulen sanani.

Kerran isäni kysyi,

keitetäänkö teevettä.

Purin huulta, etten olisi purskahtanut itkuun.

Rakkaudessa lattioilla makoillaan ja lopulta molemmat osapuolet tulevat omaksi itsekseen rakkauden myötä.

Sinä tarjosit teetä usein. Itkin usein.

Täytin tänään 28 vuotta. Mulla ei ole lapsia eikä aviomiestä. Mutta nyt mulla on kolme huonetta ja keittiö. Tilaa, jossa vaeltaa ja itkeä murheitaan salaa.


IR sanoi jossain radiohaastattelussa, että ei ymmärrä, miten nuorille musiikinopiskelijoille nykyään opetetaan jatkuvasti kieltäytymään ja sanomaan ei ja keskittymään harjoitteluun. Hänen mukaansa kaikkeen olisi kannattavampaa sanoa kyllä.

Tavallaan tajuan sen, usein hyvät muistot jää syntymättä, jos ei mene porukan mukana ja ota tarjottuja mahdollisuuksia vastaan. Myös kokemusta saa vain kokemalla. Mut sit jossain se raja kuitenkin menee ja on hyvä osata ne omat rajat.

Mä oon yksi niistä, joka ei osaa ja sitä kyllä ihmiset käyttää mieluusti hyväkseen. Se kuluttaa ja on surullista.


Nyt mä aion alkaa vuokrata huoneita ja asetan säännöt, mitä mun kodissa tehdään ja mitä ei ja kuka tänne saa tulla. Tää on ehkä sillee mun eka oma koti, tai ainakin se tuntuu siltä, vaikka oon tätä ennen asunut 16 eri osoitteessa.


Nyt mä oon 33, mun ensimmäinen oma asunto on myyty ja muutan ens viikolla elämäni kahdenteenkymmenenteenkolmanteen kotiosoitteeseen (rakastan suomenkielen taivutusta!). Ei mulla vieläkään oo lapsia eikä aviomiestä. Se on tosi ok mulle, mut ei tunnu olevan kaikille muille! Mut siitä aion kirjoittaa ihan erillisen vuodatuksen.


Ens viikolla mennään siis kaupoille asunnosta Käpylässä. Oon ollut niin innoissani siitä asunnosta, et on ollut kauppoja odotellessa pakko tehdä 10 kilsan lenkkejä sinne. Asunnon ostaminen tai siis lähinnä asuntolainan ottaminen näissä korkotilanteissa oli yks aika iso kyllä vai ei.


Nyt ne kaupat on sit taputeltu.

Oon samaan aikaan tosi onnellinen uudesta, toivottavasti vähän pitkäaikasemmasta kodista luonnon helmassa ja sit samaan aikaan tosi ahdistunut omistamisesta, velasta, koroista ja kaikesta muustaki!


Mulla on semmonen olo, että voisin kirjoittaa kodista ja sen merkityksestä niin paljon, NIIN paljon, etten oikeestaan pysty kirjoittamaan mitään, koska niit ajatuksia ja tunteita ja kokemuksia siitä asiasta on vaan liikaa ja sit ne menee sillai päällekkäin ja lopulta oon vaan sillee “niih, niin se on”.

Mut koti on tärkee. Ei niinkään se, missä se on tai miltä se näyttää, mut se, että se on turvallinen ja sinne on hyvä mennä ja siellä on hyvä olla.

Eilen joogassa oli teemana kolmas silmä ja intuition kuunteleminen. Joillain ohjaajilla on tapana, että asetetaan intentio harjoituksen alussa sille harjoitukselle. Mä tykkään siitä ja se toimii mulle tosi usein. Asetin intentioks itsevarmuuden ja intuition kuuntelemisen. Ohjaaja myös kehotti miettimään sellaista tilannetta, missä on kokenut tosi vahvasti intuition tai sen, että joku on tuntunut just oikeelta. Mä mietin mun asuntoja. Siis sitä aiempaa Rovaniemellä ja nyt tätä uutta Käpylässä. Asuntonäytöt on ollut kyl sellainen tosi selkee kohta, milloin intuitio on läsnä ja sitten sitä vaan jotekin tietää, että tää on just mulle ja voin nähdä elämäni täällä. Olispa siistiä, jos sitä samaa fiilistä sais muuhunkin tekemiseen! Usein mietin asioita vain järjen kautta tai punnitsen niitä sillei, et jos EN tee jotain, niin kaduttaako. Päätän sit sen perusteella.


Nyt jos EN lopeta tätä kirjoittamista ja ala tekemään hommia, niin kaduttaa!




1
2
bottom of page