VMP-lista

07/2018

Aloin kirjoittamaan asioita muistiinpanoihin otsikolla “VITTU MITÄ PASKAA -lista”. Se on hyvä avoin ja vapaa yksityinen väylä muistella yksittäisiä arkisia tilanteita ja kohtaamisia ihmisten kanssa.

Mukavaa ajanvietettä ja puuhaa listata ylös omahyväistä ja itsekästä käyttäytymistä, jossa ei oteta huomioon toisten ihmisten tunteita, oikeuksia eikä tarpeita ja jossa käytetään perusteettomasti toisia ihmisiä hyväksi.

Esimerkki: Vastaat ex-vaimolle puhelimeen kesken seksin ja alatte puhua teatteriesityksestä. Puhut ja puhut ja minä lähdenkin siinä jo kotiin. Myöhemmin et pyydä anteeksi, ei siinä ole mielestäsi mitään väärää eikä mitään anteeksipyydettävää.

Riitelytilanteissa oon aina ollut vähän outo sillä tavalla, et kun se riita menee jotenkin vakavaksi tai äityy huutamiseksi tai äänenkorottamiseksi, mua alkaa naurattaa. Näen sen tilanteen aina silloin jostain ulkopuolelta ja se koko homma tuntuu ihan super koomiselta. Vähän samalla tavalla kun olin ala-asteikäisenä laivalla humalassa ja etsin mun hyttiä ja sit yhtäkkii näin sen tilanteen yläpuolelta ja näin itseni sieltä jotenkin semmosena säälittävänä pikku narttuna. Tai sit ei yhtään samalla tavalla. Joka tapauksessa tää hymyhomma aiheuttaa tosi paljon ongelmia, koska naurua/hymyä on tosi vaikee peittää ja sit se toinen osapuoli näkee sen ja noin 99% todennäköisyydellä tulkitsee sen väärin. Varmaan sekin on joku hullu suojausmekanismi, että kun menee liian vaikeeksi, haluisin lopettaa sen koko tilanteen vaan nauruun niin, että kaikki olis hyvin yhtäkkiä.

Miellyttämishaluinen ja konfliktipelkoinen kun oon. Jos riita tulee, niin haluaisin vaan selvittää sen. Se on inhottavaa, jos jää jotain hankaamaan ihmisten välille. Kaikki ei halua selvittää, oon oppinut myös sen. Sen kanssa on must tosi vaikee elää.

VMP-lista on siinäkin hyvä väline, et saan tavallaan sanottuu jotkut asiat sille ihmiselle, vaikkei se niitä koskaan tulekaan kuulemaan.

Syksy on syksy

04/2018, 01/2022, 09/2022 Epäitsevarmuus, itsekritiikki, huijarisyndrooma

Tavoite: Kahden kuukauden päästä mikä on toisin?

• Itsekritiikki ei hallitse minua vaan minä hallitsen sitä.

• Teen enemmän asioita, joita haluaisin kokeilla.

• En pelkää epäonnistumista.

• En soimaa itseäni kaikesta jatkuvasti.

Epäitsevarmuudesta ja itsekritiikistä avautuu varsinainen musta aukko kaikenlaista, missä pääsisin päästä varpaisiin, kaupan kassalla asioimisesta seksuaalisuuteen.

Jostain syystä haluan aina pahoitella sitä, että olen niin epäitsevarma ja itsekriittinen. Mutta eihän sellaista voi pahoitella..!? Itsekritiikki on sopivassa määrin hyvä asia, mutta kun se menee yli, se huuhtelee mukaan aika tehokkaasti kaiken vessanpöntöstä alas.

Kun sanoin, että muhun on suhtauduttu aina “kyllähän sä pärjäät” -lauseella (siis jopa työpsykologi sanoi näin viimeisenä lauseenaan mulle, kun lähdin sieltä), niin muhun on myös suhtauduttu suurella kriittisyydellä, jota ei ole unohdettu lausua ääneen. Päivittäin. Lukuisissa asioissa.

Mut on piesty ja jätetty yksin, toisinaan jopa viety pois kotoa, kun olen ollut liian hankala. Joten oon opetellut kunnolliseksi ja tunnolliseksi, koska sillä sain huomiota ja kiitosta.

Toisaalta niihin saavutuksiin, joita oon tavoittanut, on suhtauduttu huvittuneen yllättyneesti, mikä on vaikuttanut musta ylimieliseltä ja ilkeältä.

Siisteintä ja parantavaa on se, että mulla on nykyään lähi-ihmissuhde, jossa mä voin olla myös hankala. Mä saan näyttää kaikenlaisia tunteita, myös negatiivisia ilman, että mua torjutaan.

Mun itsekritiikki ja huijarisyndrooma on edelleen liikaa läsnä mun elämässä, en osaa kontrolloida sitä ja se pääsee valloilleen ja alkaa päättää, mihin suuntaan mennään. Pelkään ehkä eniten elämässä sitä, että nolaan itseni tai näyttäydyn jotenkin tyhmänä tai huonossa valossa. Se on mun suurimpia pelkoja arkielämän tasolla.

Kuulostaa idioottimaiselta ja lapselliselta ja järjettömältä etuoikeutetun Karenin ongelmalta.

Silloin kun itsekritiikki valtaa mut, ahdistun ja masennun ja oon inhottava muille tai nostan mielessäni esille heidän virheitään, jotta mulle tulis parempi olo itsestäni. Ja sehän ei toimi. Pelkään, että joku näkee mussa ne kaikki puutteet, jotka itse näen, ja ei sitten hyväksy mua tai kiusaa mua tai nauraa mulle tai hylkää mut.

Mitä lähemmäs mua ihminen yrittää tulla, sitä enemmän isken piikeillä. Inhoon sellasia, jotka yrittää väkisin olla kavereita ja tyrkyttää itseään.

Tiettyjen ihmisten seurassa itsekritiikki on herkemmin läsnä. Se liittyy jotenkin kemioihin tai energioihin. Mun on vaikee kestää sellasta ylipositiivisuutta ja yleistä kepeyttä. Rehellisyys ja realismi on vaan aina ollut enemmän mun juttu. Monien ihmisten mielestä se on raskasta, tai siis että olen niiden mielestä raskas ihminen. Yhtälailla mun näkökulmasta sellanen yltiöpositiivisuus ja kaiken hypettäminen sanoilla “huikee”, “upee”, “mahtava” suu auki -selfieissä on raskasta.

Stressaavissa elämänjaksoissa koen itseni tosi helposti uhatuksi. Sitten alan suojautua.

Sain koesoitossa paikan orkesterista. Soitin A:lle palautetta kaksi päivää koesoiton voittamisen jälkeen. Olin kahdessa päivässä saanut itseni uskomaan, että koko juttu oli virhe ja huijausta, eivät ne oikeasti mua sinne ottaneet! Tajusivat sitten myöhemmin mitä olivat tehneet ja koko juttu olisi nyt peruttu.

Ei oo ihan toteutunut tuo vuonna 2018 asetettu tavoite itsekritiikin ja huijarisyndrooman hallitsemisesta.

Näin viikonloppuna E:tä pitkästä aikaa ja jotenkin se sai taas huonon kelan pyörimään mun päässä, koska tietyistä asioista puhuminen nostatti ne mieleen. Tulin kotiin ja itkin kahteen asti aamuyöllä sitä, että olen Karen ja inhottava, hirveä ihminen, vaikka oikeasti tarkoitan hyvää ja yritän vain opetella elämään tätä omaa elämääni niin, että jaksaisin sen.

Nukuin viis tuntia huonosti ja sunnuntaiaamuna jatkoin klo 10 asti itkemistä samasta asiasta.

Sanoin tiistaina L:lle, että olen mahdollisesti mulkku ja ikävä ihminen ja kaikki tietävät sen, eivätkä halua olla mun seurassa. L sanoi, että syksy on syksy. Se helpotti. Mä oon tajunnut tän vuoden kuluessa sen, että mulla on tosi paha luottamuspula ihmisiä kohtaan ja se siks tosi herkästi koen olevani kiusattu tai jotenkin alennettu, vähempi. Oon kokenut luottamuksen pettämistä ja kiusaamista yksittäisten ihmissuhteiden lisäks myös instituutioiden/niiden edustajien toimesta (työpsykologin vaitiolovelvollisuus petti, Vastaamon tietomurto, esimies kiusasi).

Toipuminen ja vapautuminen ihmisten “pelkäämisestä” ja epäluottamuksesta on kovaa työtä - ne vammat koskettaa syvältä ja vahingot on korvaamattomia.

Oon kilttinä, auttavaisena ja välittävänä ihmisenä ollut manipulaatiolle helppo uhri ja jonkun toisen tarkoitusperien toteuttaja ja se hävettää mua. Ihan kuin olisin tyhmä ja naiivi, sinisilmäinen. Ja se on ehkä viimeinen asia, mitä koskaan kuvittelin olevani.

Vaikka itsetunto rakentuu sisältäpäin, omanarvontunto määräytyy suurelta osin läheisten ihmissuhteiden kautta. Ehkä siinä on jonkun psykologisen turvallisuuden ydin: Ihmisen on oltava ensin jonkun silmissä arvokas, jotta hän voi kokea olevansa arvokas itselleen. Kukaan ei ole itseriittoinen saareke, johon vuorovaikutus ei yllä.

Kutsuja

Kutsu 12/2017

Rakkaat kollegat,

lämpimästi tervetuloa istumaan iltaa luokseni perjantaina 15.12. Klo 17 tupaantuliaishengessä!

Baarikaappi on auki ja palvelee teitä anteliaasti talon valko- ja punaviineillä. Listalta löytyy myös lämmikettä pakkasiltaan sekä jotain, jolla saada (kauden viimeistä konserttiakin ajatellen) tanssijalka vipattamaan. Itselle mieluisat alkoholittomat vaihtoehdot suosittelen tuomaan omassa laukussa. Tarjolla myös jotakin suolaista ja makeaa talon antimista. Kaikenlaiset illan kulkuun positiivisesti vaikuttavat iloiset yllätykset otetaan avosylin vastaan! Saattaa olla, että teitä odottaa pieni rooliseikkailu…

Aveceista ilmoitettava etukäteen.

Lapset omalla vastuulla! Tervetuloa! Puss

L ---