11/22
Viime vuosina olen miettinyt, että Facebookiin kirjoittelevat ihmiset on pelkkiä buumereita ja muutenkaan siellä ei liiku mitään kovin vavahduttavaa tai arvokasta, suurimmalti osin jotain pintapuolista ja jollain tavalla fuulaa, ei mitään aitoa.
Tänään aamulla törmäsin kuitenkin mun ystävän SM:n kirjoitukseen epäoikeudenmukaisuudesta. Se vavahdutti ja inspiroi kirjoittamaan jonkinlaisen omakohtaisen tutkimusmatkan, jonka julkaisen nyt poikkeuksellisesti blogini lisäksi Facessa.
Epäoikeudenmukaisuus on sellainen teema, joka on jo pienestä saanut mun sisäiset voimalat käyntiin ja aktivoinut toimintaan. Koska rikos on jo vanhentunut, voin käyttää esimerkkinä sitä, että ala-asteikäisenä kävin naapurin fasaanitarhalla vapauttamassa lintuja ja tärvelemässä syntymättömiä (eli munia), koska en halunnut niiden joutuvan elämään vankeudessa ja päätyvän lopulta vain herrojen posauteltaviksi. Olin törmännyt kotitiellä usein traktoriin, jonka perässä oli lava täynnä vieri vieressä roikkuvia fasaanin raatoja. Se järkytti ja antoi kaiken inspiraation tyhmiin, laittomiin tekoihini. Vielä täysi-ikäisenä itkin jossain idyllisellä Italian maaseudulla viulukurssilla ollessani, kun juoksin aamukasteella sikatilan ohi sattumalta juuri teurasauton ollessa pihalla. Se huudon määrä jäi ikuisesti mieleen. Aiemmin olin nähnyt vain lehmien lastausta teurasautoon, ne huutavat paljon matalammalta.
– Eläinten oikeuksista ajatteluni laajentui iän karttuessa myös ihmisten oikeuksiin. Olen aina ollut mukana erilaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä, niitä kuitenkaan hirveästi enempää mainostamatta, koska stigma tällaisissa yhteyksissä on joskus valtava. Koen tietyt mielipideasiat sekä poliittiset näkökannat hyvin henkilökohtaisina asioina, enkä siksi usein niistä julkisesti puhu tai kirjoita. Onhan täysin mahdollista puhua poliittisista asioista, arvomaailmoista tai erilaisista näkökannoista myös ilmaisematta tarkasti omaa katsantaansa niissä. Pinnan alla pystyy vaikuttamaan paljon ja meitä ns. “hiljaisempia aktivisteja” on lukuisia. Hiljainen aktivismi on ainakin itselle ollut keino olla mukana ja vaikuttaa saamatta kuitenkaan niskaansa sitä hurjaa määrää lokaa, joka useille äänekkäämmille tai näkyvämmille on heitetty. Se on herkän ihmisen tapa suojella itseään.
– Epäoikeudenmukaisuuden teema on tosi vaikea asia ihan jo siksi, koska sen mittakaava on käsittämättömän laaja. Epäoikeudenmukaisuutta on se, että joku aloittaa hyökkäyssodan toiseen valtioon, mutta myös se, että toinen lapsi saa enemmän viikkorahaa kuin toinen. Epäoikeudenmukaisuuteen liittyy vahvasti sosiaalinen asema ja tausta.
Lokakuussa luin Hesarista timanttijutun eriarvoisuuden tunteesta ja eriarvoisesta kohtelusta perheessä. Se tuntui tutulta. Jäin pohtimaan, onko eriarvoinen kohtelu se, mikä synnyttää aktivisteja? Vai mistä me saamme loputtomalta näyttävän voimamme? (Huom. “näyttävän” siksi, koska usein asiat näyttäytyvät ulospäin hyvin erilaiselta, kuin mitä ne sisällä ovat ja voimat eivät kenelläkään ole todellakaan loputtomat.) Monet ihmiset ympärilläni ovat kuvailleet minua pyörremyrskyksi tai luonnonvoimaksi. He ovat tarkoittaneet sitä hyvällä, vaikka olen kyllä huomauttanut, että pyörremyrskyllä on todellisuudessa aika tuhoisat seuraukset ja siksi sitä on vaikeaa ottaa kohteliaisuutena. Mutta mistä sellainen luonnonvoiman kaltainen vääjäämätön tarve tekemiseen tulee? Mikä saa vuodesta toiseen aktivistit puskemaan läpi harmaan kiven, hakkaamaan päätä seinään, kunnes siihen oikeasti syntyy reikä? Näihin kysymyksiin olen viime aikoina yrittänyt löytää vastauksia. –
Viime vuosina olen miettinyt ja seurannut, miten epäoikeudenmukaisuuden tunne sisälläni vain kasvaa ja kasvaa. Korona runteli kulttuurialaa, eikä meitä todellakaan kohdeltu oikeudenmukaisesti. Emmekä olleet siinä yksin. Lisäksi moni meistä ei kuulunut pelkästään kulttuurialan epäoikeudenmukaisesti kohdeltuihin vaan myös taloudelliseen ahdinkoon joutuneisiin ja yksinäisyyteen jääneisiin.
Kaipasin itse hurjasti stabiliteettia, luotettavuutta ja jotakin pysyvää elämääni sen kahden-kolmenkin vuoden vuoristoradan jälkeen. Vaikka nyt olenkin vakaammassa paikassa, huomaan, että henkinen ja fyysisen toipuminen siitä kaikesta ei ole edelleenkään ohi ja ihan kirjaimellisesti velkoja maksellaan edelleen. Sodan alettua on monen meidän elämässä ollut surua, ahdistusta ja epätoivoa, joka kalvaa päivittäin. Selittämätön alakuloisuus ja väsymys on ollut tuttujenikin elämässä läsnä lähes päivittäin, välillä yltyen vihaiseksi raivoksi siitä, että on vain pieni ihminen, jonka keinot auttaa, vaikuttaa ja muuttaa ovat rajalliset. Miten pukea sanoiksi se kaikki epäoikeudenmukaisuuden määrä, jota sotatilanteeseen liittyy ja toisaalta miten selvitä eteenpäin omassa arjessa ja löytää motivaatiota jatkaa eteenpäin vaikka näkee, että maailma palaa?
Olen pakahtua tuskastuneisuudesta enkä ajoittain ymmärrä, miten joku voi vieressäni iloita ylikansallisen yhtiön suklaisesta joulukalenterista tai uudesta trendikkäästä merkkilaukusta, jonka tuotantoerän ylijäämistö poltetaan.
–
Monesti asioista vaietaan, koska ne koetaan raskaiksi tai ei jotenkin jakseta ‘aina sitä negatiivista’. Vaikeneminen ei kuitenkaan mielestäni ole oikea tie asioiden selvittämiseksi, ei henkilökohtaisella tasolla, mutta ei myöskään maailmanlaajuisissa asioissa. Ihmiskunnan historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten isoistakin sorroista on vaiettu ja mitä tuloksia siitä on tullut. Olen aina ajatellut, että on tärkeää, että kaikki, jotka vaan jaksavat, puhuvat riippumatta siitä, koskettaako asia heitä itseään. Me ihmiset olemme täällä ajamassa yhteistä etua, joka tarkoittaa minulle sitä, että asiat ovat kaikkien asioita ja meidän tulee tukea niitä, jotka kulloinkin tarvitsevat apua.
No, nyt tähän tuli ehkä joku pieni tunkkainen tuulahdus jotakin sosialistista. Tarkoitan kuitenkin sitä, että toisen puolesta puhuminen ei ole aina huono asia, jos sillä saadaan enemmän näkyvyyttä epäoikeudenmukaisuutta kokeneelle.
–
Lähes yhtä usein, kun olen kuullut olevani positiivinen pyörremyrsky, olen kuullut olevani raskas ihminen. Se ei ole kenellekään kivaa kuultavaa ja tietysti satuttaa. Olen myös kokenut valtavasti väärinymmärrystä, kun olen puhunut asioista suoraan kuvitellen, että joku ihminen tai maailma olisi siihen valmis. Se kaikki on myös saanut minua hiljentymään entisestään. Olen oppinut pelkäämään. Pelkään tämänkin tekstin julkaisua, koska tiedän, että se ei ole kaikille miellyttävää luettavaa. Niille kaikille, jotka ajattelevat minusta näin, haluan sanoa vain yhden asian: Olisihan se outoa, jos en olisi raskas ihminen, kun kannan niin raskasta taakkaa maailman epäoikeudenmukaisia asioita harteillani.
–
Joku voisi varmasti kuvailla tätä tekstiä surumieliseksi, ahdistavaksi, negatiiviseksi, ikäväksi tai raskaaksi ja minua ilonpilaajaksi, tosikoksi, ankeaksi tai jopa inhottavaksi julkaistessani jotain näin vakavaa tänne vauvauutisten ja muiden aivan huikeiden mega-upeiden ilouutisten sekaan. Ajattelen niin, että ehkä joskus realismi ja aitous myös muissa kuin positiivissa asioissa olisi tervetullutta ja jokaisella on myös oikeus esittää asioita omalla tyylillään, ei välttämättä siis aina noudattaen trendikästä yltiöpositiivista tyyliä. Eihän elämä ole pelkkää positiivista ja kivaa, iloisia kepeitä askeleita. On hyvä ja tärkeää keskittyä positiiviseen, siitä olen samaa mieltä. Aktivistina näen sen niin, että keskityn realististen asioiden realistiseen parantamiseen ja muuttamiseen, enkä esim. niiden unohtamiseen tai kieltämiseen. Asiat eivät katoa sillä, että niistä ei puhuta tai niitä ei ajatella. Vanha suomalainen sananlasku ‘aika parantaa haavat’ on erikoinen ajatus, sillä ajan kanssahan haava kyllä sulkeutuu ja iho luo uutta kudosta, mutta arpi jää. Niin sisä- kuin ulkopuolelle.
–
Lopuksi vielä: Aktivismi ja aktivisti kuulostaa joidenkin korvaan rajulta ja jopa kirosanalta. Se herättää siis paljon tunteita ja on jo itsessään leimaavaa, vaikka ei oltaisi vielä edes pureuduttu aktivismin aiheeseen tai tarkoitusperään. Aktivistien ajatellaan aiheuttavan ongelmia.
Käytän useissa asioissa käänteistä ajattelutapaa, siispä tässäkin: Miltä kuulostaa passivismi? Ei ainakaan sellaiselta, mihin porukkaan itseni haluaisin liitettävän.