Kyllä vai ei

06/2017 ja 09/2022

On vaikeaa sanoa ei silloin kun pitäisi, jos ei edes ole hajua, milloin ja mille pitäisi sanoa kyllä.

Ostin asunnon Rovaniemeltä. Eroavaisuuksia

Avioliitossa lattiat uusitaan muovimaton päälle

ja lopulta nainen

on traumatisoitunut

yksipuolisen rakkauden myötä.

”You don't marry the man who sweeps off your feet.

you marry the man who pulls you back down and grounds you. Man who takes care of you.” Sanotaan.

”En tarvitse huolenpitoa.

Osaan pitää huolen itsestäni.”

Kuulen sanani.

Kerran isäni kysyi,

keitetäänkö teevettä.

Purin huulta, etten olisi purskahtanut itkuun.

Rakkaudessa lattioilla makoillaan ja lopulta molemmat osapuolet tulevat omaksi itsekseen rakkauden myötä.

Sinä tarjosit teetä usein. Itkin usein.

Täytin tänään 28 vuotta. Mulla ei ole lapsia eikä aviomiestä. Mutta nyt mulla on kolme huonetta ja keittiö. Tilaa, jossa vaeltaa ja itkeä murheitaan salaa.

IR sanoi jossain radiohaastattelussa, että ei ymmärrä, miten nuorille musiikinopiskelijoille nykyään opetetaan jatkuvasti kieltäytymään ja sanomaan ei ja keskittymään harjoitteluun. Hänen mukaansa kaikkeen olisi kannattavampaa sanoa kyllä.

Tavallaan tajuan sen, usein hyvät muistot jää syntymättä, jos ei mene porukan mukana ja ota tarjottuja mahdollisuuksia vastaan. Myös kokemusta saa vain kokemalla. Mut sit jossain se raja kuitenkin menee ja on hyvä osata ne omat rajat.

Mä oon yksi niistä, joka ei osaa ja sitä kyllä ihmiset käyttää mieluusti hyväkseen. Se kuluttaa ja on surullista.

Nyt mä aion alkaa vuokrata huoneita ja asetan säännöt, mitä mun kodissa tehdään ja mitä ei ja kuka tänne saa tulla. Tää on ehkä sillee mun eka oma koti, tai ainakin se tuntuu siltä, vaikka oon tätä ennen asunut 16 eri osoitteessa.

—

Nyt mä oon 33, mun ensimmäinen oma asunto on myyty ja muutan ens viikolla elämäni kahdenteenkymmenenteenkolmanteen kotiosoitteeseen (rakastan suomenkielen taivutusta!). Ei mulla vieläkään oo lapsia eikä aviomiestä. Se on tosi ok mulle, mut ei tunnu olevan kaikille muille! Mut siitä aion kirjoittaa ihan erillisen vuodatuksen.

Ens viikolla mennään siis kaupoille asunnosta Käpylässä. Oon ollut niin innoissani siitä asunnosta, et on ollut kauppoja odotellessa pakko tehdä 10 kilsan lenkkejä sinne. Asunnon ostaminen tai siis lähinnä asuntolainan ottaminen näissä korkotilanteissa oli yks aika iso kyllä vai ei.

—

Nyt ne kaupat on sit taputeltu.

Oon samaan aikaan tosi onnellinen uudesta, toivottavasti vähän pitkäaikasemmasta kodista luonnon helmassa ja sit samaan aikaan tosi ahdistunut omistamisesta, velasta, koroista ja kaikesta muustaki!

Mulla on semmonen olo, että voisin kirjoittaa kodista ja sen merkityksestä niin paljon, NIIN paljon, etten oikeestaan pysty kirjoittamaan mitään, koska niit ajatuksia ja tunteita ja kokemuksia siitä asiasta on vaan liikaa ja sit ne menee sillai päällekkäin ja lopulta oon vaan sillee “niih, niin se on”.

Mut koti on tärkee. Ei niinkään se, missä se on tai miltä se näyttää, mut se, että se on turvallinen ja sinne on hyvä mennä ja siellä on hyvä olla.

Eilen joogassa oli teemana kolmas silmä ja intuition kuunteleminen. Joillain ohjaajilla on tapana, että asetetaan intentio harjoituksen alussa sille harjoitukselle. Mä tykkään siitä ja se toimii mulle tosi usein. Asetin intentioks itsevarmuuden ja intuition kuuntelemisen. Ohjaaja myös kehotti miettimään sellaista tilannetta, missä on kokenut tosi vahvasti intuition tai sen, että joku on tuntunut just oikeelta. Mä mietin mun asuntoja. Siis sitä aiempaa Rovaniemellä ja nyt tätä uutta Käpylässä. Asuntonäytöt on ollut kyl sellainen tosi selkee kohta, milloin intuitio on läsnä ja sitten sitä vaan jotekin tietää, että tää on just mulle ja voin nähdä elämäni täällä. Olispa siistiä, jos sitä samaa fiilistä sais muuhunkin tekemiseen! Usein mietin asioita vain järjen kautta tai punnitsen niitä sillei, et jos EN tee jotain, niin kaduttaako. Päätän sit sen perusteella.

Nyt jos EN lopeta tätä kirjoittamista ja ala tekemään hommia, niin kaduttaa!