04/2018, 01/2022, 09/2022 Epäitsevarmuus, itsekritiikki, huijarisyndrooma
Tavoite: Kahden kuukauden päästä mikä on toisin?
Itsekritiikki ei hallitse minua vaan minä hallitsen sitä.
Teen enemmän asioita, joita haluaisin kokeilla.
En pelkää epäonnistumista.
En soimaa itseäni kaikesta jatkuvasti.
Epäitsevarmuudesta ja itsekritiikistä avautuu varsinainen musta aukko kaikenlaista, missä pääsisin päästä varpaisiin, kaupan kassalla asioimisesta seksuaalisuuteen.
Jostain syystä haluan aina pahoitella sitä, että olen niin epäitsevarma ja itsekriittinen. Mutta eihän sellaista voi pahoitella..!? Itsekritiikki on sopivassa määrin hyvä asia, mutta kun se menee yli, se huuhtelee mukaan aika tehokkaasti kaiken vessanpöntöstä alas.
Kun sanoin, että muhun on suhtauduttu aina “kyllähän sä pärjäät” -lauseella (siis jopa työpsykologi sanoi näin viimeisenä lauseenaan mulle, kun lähdin sieltä), niin muhun on myös suhtauduttu suurella kriittisyydellä, jota ei ole unohdettu lausua ääneen. Päivittäin. Lukuisissa asioissa.
Mut on piesty ja jätetty yksin, toisinaan jopa viety pois kotoa, kun olen ollut liian hankala. Joten oon opetellut kunnolliseksi ja tunnolliseksi, koska sillä sain huomiota ja kiitosta.
Toisaalta niihin saavutuksiin, joita oon tavoittanut, on suhtauduttu huvittuneen yllättyneesti, mikä on vaikuttanut musta ylimieliseltä ja ilkeältä.
Siisteintä ja parantavaa on se, että mulla on nykyään lähi-ihmissuhde, jossa mä voin olla myös hankala. Mä saan näyttää kaikenlaisia tunteita, myös negatiivisia ilman, että mua torjutaan.
Mun itsekritiikki ja huijarisyndrooma on edelleen liikaa läsnä mun elämässä, en osaa kontrolloida sitä ja se pääsee valloilleen ja alkaa päättää, mihin suuntaan mennään. Pelkään ehkä eniten elämässä sitä, että nolaan itseni tai näyttäydyn jotenkin tyhmänä tai huonossa valossa. Se on mun suurimpia pelkoja arkielämän tasolla.
Kuulostaa idioottimaiselta ja lapselliselta ja järjettömältä etuoikeutetun Karenin ongelmalta.
Silloin kun itsekritiikki valtaa mut, ahdistun ja masennun ja oon inhottava muille tai nostan mielessäni esille heidän virheitään, jotta mulle tulis parempi olo itsestäni. Ja sehän ei toimi. Pelkään, että joku näkee mussa ne kaikki puutteet, jotka itse näen, ja ei sitten hyväksy mua tai kiusaa mua tai nauraa mulle tai hylkää mut.
Mitä lähemmäs mua ihminen yrittää tulla, sitä enemmän isken piikeillä. Inhoon sellasia, jotka yrittää väkisin olla kavereita ja tyrkyttää itseään.
Tiettyjen ihmisten seurassa itsekritiikki on herkemmin läsnä. Se liittyy jotenkin kemioihin tai energioihin. Mun on vaikee kestää sellasta ylipositiivisuutta ja yleistä kepeyttä. Rehellisyys ja realismi on vaan aina ollut enemmän mun juttu. Monien ihmisten mielestä se on raskasta, tai siis että olen niiden mielestä raskas ihminen. Yhtälailla mun näkökulmasta sellanen yltiöpositiivisuus ja kaiken hypettäminen sanoilla “huikee”, “upee”, “mahtava” suu auki -selfieissä on raskasta.
Stressaavissa elämänjaksoissa koen itseni tosi helposti uhatuksi. Sitten alan suojautua.
Sain koesoitossa paikan orkesterista. Soitin A:lle palautetta kaksi päivää koesoiton voittamisen jälkeen. Olin kahdessa päivässä saanut itseni uskomaan, että koko juttu oli virhe ja huijausta, eivät ne oikeasti mua sinne ottaneet! Tajusivat sitten myöhemmin mitä olivat tehneet ja koko juttu olisi nyt peruttu.
Ei oo ihan toteutunut tuo vuonna 2018 asetettu tavoite itsekritiikin ja huijarisyndrooman hallitsemisesta.
Näin viikonloppuna E:tä pitkästä aikaa ja jotenkin se sai taas huonon kelan pyörimään mun päässä, koska tietyistä asioista puhuminen nostatti ne mieleen. Tulin kotiin ja itkin kahteen asti aamuyöllä sitä, että olen Karen ja inhottava, hirveä ihminen, vaikka oikeasti tarkoitan hyvää ja yritän vain opetella elämään tätä omaa elämääni niin, että jaksaisin sen.
Nukuin viis tuntia huonosti ja sunnuntaiaamuna jatkoin klo 10 asti itkemistä samasta asiasta.
Sanoin tiistaina L:lle, että olen mahdollisesti mulkku ja ikävä ihminen ja kaikki tietävät sen, eivätkä halua olla mun seurassa. L sanoi, että syksy on syksy. Se helpotti. Mä oon tajunnut tän vuoden kuluessa sen, että mulla on tosi paha luottamuspula ihmisiä kohtaan ja se siks tosi herkästi koen olevani kiusattu tai jotenkin alennettu, vähempi. Oon kokenut luottamuksen pettämistä ja kiusaamista yksittäisten ihmissuhteiden lisäks myös instituutioiden/niiden edustajien toimesta (työpsykologin vaitiolovelvollisuus petti, Vastaamon tietomurto, esimies kiusasi).
Toipuminen ja vapautuminen ihmisten “pelkäämisestä” ja epäluottamuksesta on kovaa työtä - ne vammat koskettaa syvältä ja vahingot on korvaamattomia.
Oon kilttinä, auttavaisena ja välittävänä ihmisenä ollut manipulaatiolle helppo uhri ja jonkun toisen tarkoitusperien toteuttaja ja se hävettää mua. Ihan kuin olisin tyhmä ja naiivi, sinisilmäinen. Ja se on ehkä viimeinen asia, mitä koskaan kuvittelin olevani.
Vaikka itsetunto rakentuu sisältäpäin, omanarvontunto määräytyy suurelta osin läheisten ihmissuhteiden kautta. Ehkä siinä on jonkun psykologisen turvallisuuden ydin: Ihmisen on oltava ensin jonkun silmissä arvokas, jotta hän voi kokea olevansa arvokas itselleen. Kukaan ei ole itseriittoinen saareke, johon vuorovaikutus ei yllä.