10/2022
Mun on tosi pitkään tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ei vaan ole ollut sellaista aikaa. Nytkin on tavallaan huono hetki, mutta en jaksa odottaa, koska se hyvä tulisi. On muutenkin aika kärsimätön olo tai ei jaksa sitä, että joku ei tee hommiaan tai ei tee niitä tarpeeks nopeesti tai hyvin. Ja turhaudun heti, kun ei ole tarpeeksi vaativaa tekemistä.
Meidän uuden kodin yläkerrassa asuu Vauva. Vauva itkee joka aamu monta tuntia. Myös muulloin se itkee, mutta aamuisin se itkee ainakin noin klo 7-9 (sen jälkeen mä lähden töihin). Se on tosi rasittavan kuuloista. En halua tietää, millaista olis olla samassa huoneessa Vauvan kanssa, kun se vaan huutaa koko ajan. Mä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hyssyttelee, jos sanoo, että vauvan itku on rasittavaa kuunneltavaa. Kenen mielestä sitä on kiva kuunnella, onko sellaisia ihmisiä olemassa? Eikö mikä tahansa pitkään jatkuva kova ääni ole rasittavaa kuunneltavaa? Ei vauva ole poikkeus, vaikka se on ihminen. Jos humalainen huutaisi ja öykkäisi olohuoneessa jatkuvasti, kyllä se varmaan olisi myös rasittavaa, eikä kukaan hyssyttelisi, jos sanoisin sen olevan rasittavaa. Ja kyllähän sitten jo heti vähän kasvaneille taaperoillekin aletaan selittää, ettei huutaminen ole hyvä tai ei kannusteta sitä.
Miksi pitää olla niin hemmetin kaksinaismoralistinen?
Miksi ei voi olla vaan rehellinen tai miksi rehellisiä ajatuksia pitäisi jotenkin sensuroida, koska kyseessä on vauva tai lapsi?
Miksi vauvan itku on tabu?
Monet mun ystävät, joilla on lapsia, ovat kyllä toisaalta kertoneet tilanteista, joissa julkisissa kulkuvälineissä ihmiset tuijottaa heitä vihaisesti, jos vauva itkee tai lapset pitää meteliä. Ei musta sekään ole oikein, ei se ole vanhemman vika.
Itku on luonnollinen ääni, mutta ei se tee siitä nautittavaa. Syyttää siitä ei voi oikein ketään, se on se vaikeus.
Voisiko samaan aikaan kuitenkin olla voimassa kaksi totuutta: 1. Vauvat itkee. 2. Se on rasittavaa.
End of story. Tarkoitan, että ei siihen tarvitse liittyä kenenkään syyllistämistä.
(Ja ei, nyt ei ole kyse siitä, ettei mulla olis kokemusta vauvoista tai niiden kanssa olosta. Oon ollut vauvojen kanssa ja ne on itkeneet, joskus kolme tuntia putkeen. Sitten vaan yritetään auttaa kaikin keinoin, että vauvalla olis hyvä olla taas. Joskus sitä keinoa ei löydy tai se on mahdoton toteuttaa. Sit täytyy vaan kuunnella huutamista ja olla yhdessä.
Mut ei myötätunto tai empatia tai mikään poista sitä, että kyllä on mukavaa sitten kun huuto lakkaa.)
Miksi kaikkeen ylipäänsä pitää liittyä syyllisyys? Kuka teki tämän, kuka sanoi näin, kenen vika se oli.
Jos jotain tapahtuu, se tapahtui ja sitten on tärkeintä se, miten se selvitetään tai miten jatketaan eteenpäin. Jos joku haluaa “tunnustaa” tai pyytää anteeksi jotakin, mikä mahdollisesti aiheutti ongelman tai sekaannuksen, se tietenkin edistää luottamuksellista ilmapiiriä ja vahvistaa yhteisöä/sidettä ihmisten välillä. Mutta monissa asioissa ei ole ketään tiettyä tahoa, joka nyt pitäisi päästä ristiinnaulitsemaan. Luulisin, että tässä vauva-asiassa se on ihmisille tosi selvää. Miksei myös muissa asioissa?
Annoin yhden haastattelun pari vuotta sitten, joka mietityttää mua edelleen. Ei siksi, että katuisin sitä, mitä sanoin tai mitä asiaa siinä ajettiin vaan siksi, että en tajunnut silloin, että suurimmalla osalla ihmisistä on tämä ristiinnaulitsemisen halu. Sen haastattelun jälkeen ristiinnaulitsijat lähtivät vimmalla sen perään, joka heistä oli saatava tuomittua. Haastattelussa ei tuotu esille muiden henkilöllisyyksiä kuin minun. Ristiinnaulitsijat laittoivat minulle kasapäin viestejä ja soittivat ja halusivat tietää, kuka on se, joka teki vääryyttä minua kohtaan. Toisen joukon puolelta taas minut ristiinnaulittiin, koska ihmiset halusivat ymmärtää asian niin, että minä syytän jotakin tahoa ja haluan tuhota sen. Yksi silloisista ystävistäni soitti minulle ja jopa sanoi sen ääneen: “No tietenkin kaikkia kiinnostaa vain se, KUKA se ihminen on!”. Olin järkyttynyt.
Sama tilanne toistuu ihan minkä tahansa asian kohdalla, kun mahdollisesti jotain on mennyt väärin tai joku on joutunut jopa kärsimään tai uhriksi. Suurin osa ihmisistä valitsee puolen ja alkaa etsiä syntipukkia.
Minä halusin vain puhua ilmiöstä ja naiivisti kuvittelin, että eikös kaikkia kiinnosta tämä ilmiö. Yritin puhua asiallisesti ja syyllistämättä ja pitää keskiössä yksittäistapausten taustalla olevat rakenteet, erityisesti pedagogiikan ja palautteen antamisen kulttuuria koskien.
En ole koskaan ennen tuota haastattelun julkaisua tajunnut niin selkeästi, miten mustavalkoisesti ja yksinkertaistaen suurin osa ihmisistä ajattelee.
Mun mielestä asiat eivät ole niin yksiselitteisiä, että olisi vain oikea ja väärä, synti ja hurskaus, syylliset ja syyttömät.
On myös esim. rakenteet ja historia, normit, kirjoittamattomat säännöt, sosiaaliluokat, kulttuuritaustat ja ikäpolvien väliset kuilut, ihmisen mieli ja sen moninaiset tiet, sairaudet jne.
(psst! Ajattelin, että
1) muutan sanan ‘ristiinnaulitseminen’ joksikin vähemmän triggeröiväksi
tai
2) pyydän sen käyttöä vähintäänkin anteeksi ja lisään sisältövaroitukset alkuun
Mutta sitten tajusin, että hemmetti, tää on mun blogi ja mun teksti, ei tätä ole kenenkään pakko lukea. Ristiinnaulitseminen on vaan niin kuvaava termi, koska siitähän se meidän halu tulee! Uskonto on muokannut meidän ajattelu- ja käyttäytymisnormeja ihan super pitkään! Jengiä ristiinnaulittiin, koska haluttiin julkisesti tuomita heidät ja heidän tekonsa samalla tehden siitä varoitusmerkki muille. Häpeällä hallittiin ja hallitaan edelleen. Ah, miksi niin monet ei tajua sitä?!)
No niin, tää meni nyt jotenkin aika pitkälle tosta vauva-asiasta. Kuulemma kirjoitetun tekstin lukijalle on aina kiinnostavampaa se, mitä henkilö tekee kuin mitä hän tuntee tai ajattelee. Lisää tekoja siis!
Meidän rapussa asuu muitakin kuin Vauva. Eräs heistä on Näyttelijä. Näyttelijällä on siirtolapuutarhapalsta tuossa vieressä ja siellä kasvaa paljon omenapuita. Syksyisin Näyttelijällä on liikaa omenaa ja hän tekee omenamehua ja siideriä. Hän toi meille ison pussillisen omenamehua ja kutsui viime viikonloppuna siirtolapuutarhan myyjäisiin. Emme menneet, koska oli vaan ollut niin paljon tekemistä muuton jälkeen, että oli kiva olla vihdoin vaan kotona ja myös mulle kyseessä oli ensimmäinen vapaapäivä sitten syyskuun alun.
Seliseliseli.
Syyllisyys painaa kun en mennyt, vaikka kutsuttiin ja Näyttelijä antoi monta litraa ilmaiseksi mehua. Pahoittelin asiaa Näyttelijälle, kun näimme tällä viikolla rapussa. Selitin jotain haparoivaa siitä, että piti mennä panimolle, että on sellainen pieni panimo ihan omaan käyttöön vaan tuolla Kongontiellä ja emme sitten ehtineet puutarhalle. Ja kyllä panimolle pitikin mennä, mutta oltais silti ehditty puutarhalle. En vaan kehdannut sanoa, että ei jaksettu. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin enhän minä sinne panimolle ollut menossa vaan Törttönen, ja mulla oli vähän krapula, koska olin ollut edellisenä iltana poliisien saunalla polttareissa.
Sitä nyt ei ainakaan olisi kehdannut sanoa! Uutena naapurina heti ensimmäiseen kutsuun vastaus: “En päässyt, olin krapulassa.”
Hyi hyi!
Onko siinä, ettei saa sanoa, ettei jaksanut tulla, jotain sukulaisuutta siihen, ettei saa sanoa, että vauvan itku on rasittavaa? Onko ne molemmat vähän niin kuin kiellettyjen rehellisyyksien listalla? Toisaalta, miksei voisi normalisoida sitä, että aina ei jaksa tulla? Jos se normalisoitaisiin, ehkä ihmiset eivät loukkaantuisi siitä.
Näyttelijä oli innoissaan panimostoorista; hänellä on kavereita eräässä tunnetussa panimossa ja oli juuri vienyt sinnekin omenaa.
Eilen törmäsin jälleen Näyttelijään rapussa. Olin juuri lunttaamassa hänen sukunimeään nimitaulusta, koska halusin stalkata hänen tietojaan netistä. Näyttelijä tupsahti yhtäkkiä eteeni kellarista. Tunsin olevani niin syyllinen, etten kehdannut puhua hänelle moikkauksen lisäksi muuta vaan tuijotin tiukasti eteeni korvat punaisena ja suunnistin nopeasti asuntomme ovea kohti avain ojossa. Vaikka tuskin Näyttelijä edes tajusi, että etsin hänen sukunimeään taulusta saatika, että aikoisin pian syyllistyä nettistalkkaukseen.
Joka tapauksessa koko homma jäi tekemättä, koska tulin yllätetyksi niin rysän päältä, että en muistanut kotona enää yhtään sukunimeä, mitä olin taulussa nähnyt.
Aina on vähän syyllinen olo. Ihan varmuuden vuoksi voi tuntea vähän syyllisyyttä, jos vaikka onkin syyllistynyt johonkin, eikä ole edes tajunnut.
Terapiassakin pahoittelen joka kerta, että mulla on niin triviaalia asiaa ja ei tämä ole mitään sotaan verrattuna. Terapiakäyntien välillä poden tunnollisesti syyllisyyttä siitä, mitä edellisellä kerralla puhuin.
Ja taas kerran, kaikkeen tähän löytyy selitys uskonnosta. Raamatun mukaan olemme syntisiä jo syntyessämme ja kannamme jotakin ikiaikaista Aatamin ja Eevan lankeemusta.
C’mon!
Voitaisko vaan vapautua?
Joskus vuosia sitten joogassa kuulin sellaisen ohjeen, että Mula Bandhan saa toimimaan parhaiten niin, että ajattelee kaikki reiät mahdollisimman kiinni (siis housujen sisään jäävät reiät, koska tietona niille jotka ei tiedä joogasta, Mula Bandha on “juurilukko”, jossa jännitetään syvät vatsalihakset tukemaan harjoituksessa tehtäviä liikkeitä. Tää ohje toimii parhaiten ehkä heille, joilla on enemmän reikiä housuissa kuin yksi.).
Fiilis jatkuvasta syyllisyydestä on vähän sama kuin juurilukko; aina siellä, vähän pingottunut ja ei missään tapauksessa rento. Kaikki reiät tiukasti kiinni.
Syyllinen kunnes toisin todistetaan.